Tämä on tarinapolku, joka tutustuttaa sanan mahdilla parantajiin. Valitse mieleisesi otsikko tai kulje järjestyksessä koko tie.

On vaikea kuvitella, että sairauden aiheuttamat tunteet olisivat entisaikaan olleet kovin erilaiset kuin nykyihmisen kohdatessa sairauden. Sairaus järkyttää arkipäivän järjestystä ja vie epävarmuuden tilaan. Pelkästään näitä tunteita hallitakseen ihminen pyrkii selittämään sairauden syitä. Turvallisuuden tunne antaa voimia taisteluun itse tautia vastaan. Ihminen on kummallinen olento, olotilaan voi vaikuttaa erilaisten aineiden avulla tai oman mielentilan ja tahdonvoimansa avulla. Lääkärit puhuvat placebo-vaikutuksesta. Kansanparantajien taikakonstit taisivat tehota parhaiten näin. Eli jos taiat eivät hoitaneetkaan vaivaa, niin ne kuitenkin hoitivat ihmistä.

Taianomaiset hoitokeinot eivät vaikuta nykyihmisestä millään tavoin järkeviltä, mutta niiden käyttäjästä ne ovat hoitokeinoina tuntuneet luontevilta. Niin oli tiettyjä vaivoja hoidettu sukupolvesta toiseen. Samalla tavoin sairauksien selitykset tuntuvat käsittämättömiltä, kunnes muistaa kuinka nuorta tieteellisen lääketieteen historia on. Se mitä ei silmillä nähty, haluttiin kuitenkin pyrkiä selittämään, jotta asia olisi ollut jotenkin hallinnassa.

Kun lääketiede oli vielä kehittymätöntä ja lääkärin vastaanottoja harvassa, niin sairauden kohdatessa turvauduttiin parantajiin ja tietäjiin.

Kansanperinteen tutkimuksessa kansanparantajat on tyypitelty neljään eri ryhmään:

• ekstaatikot olivat hurmoshenkisiä tietäjiä
• verbalistit hoitivat loitsumalla tai manaamalla
• herbalistit käyttivät hoidoissaan yrttirohdoksia ja joskus myös loitsuja
• teknikot hallitsivat jonkin taidon, kuten kuppaaminen tai niksautus.

Tietäjän tie -osuudessa kerrotaan enemmän kahden ensimmäisen ryhmän parantajista, eli niistä, jotka hallitsivat voimia ja väkeä ja loitsuivat: " En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla..." Kahden viimeisen ryhmän parantajat löytyvät Parantajan polulta.

Näitä sanan mahdin hallitsijoita on myös jälkimaailma arvostanut niin, että "taikoja ja loitsuja" on tutkittu ehkä enemmän kuin muuta kansanparantamista. Kun suomalaista identiteettiä on rakennettu kansanrunoudella, myös näistä tietäjistä tehtiin merkkihahmoja. Toisaalta myös aineiston keruutapa on vaikuttanut siihen, että tämän kaltainen aineisto on säilynyt. Useimmiten runot on kirjoittanut muistiin haastattelija, jolle tietysti on tahdottu tarjota mahdollisimman värikkäät tarinat. Näin ollen vähemmälle on jäänyt niiden tavallisten parantajien tutkiminen. Yrteillä parantaminen, hieronta ja kuppaus ovat jääneet koululääketieteen jalkoihin ja toisaalta arkipäiväisyytensä vuoksi niistä ei ole kansanperinteen kerääjille juuri kerrottu, ellei ihan erityisesti ole asiaa kysytty. Yrteillä parantaminen näyttää olleen myös enemmän vaimoväen tietoa.

Koska taudit yleisesti kuviteltiin yliluonnollisten voimien aiheuttamiksi, niin vain tietyt tiedot ja taidot omaava henkilö pystyi hallitsemaan ja parantamaan ne. Tietäjän tärkeimpänä ominaisuutena oli hallita väkeä ja yliluonnollisia voimia. Syntyloitsujen, manausten, voimasanojen ja erilaisten esineiden avulla tietäjä pystyi hallitsemaan maailmaa ja saattoi jopa lainata yliluonnollisia voimia vaativiin tehtäviin. Voimakkain tietäjä hallitsi sanan mahdin.

Tietäjiä on kutsuttu monilla nimillä, kuten väinämöiseksi, maa- tai puujumalaksi, laulajaksi. Tietäjät olivat yhteisön johtohahmoja, heidän puoleensa käännyttiin kun jokin horjutti normaalia elämänmenoa. Parantaminen oli vain yksi tietäjän taidoista. Tietäjät toimivat usein myös selvännäkijöinä ja heiltä kysyttiin neuvoa monissa tilanteissa. Apua etsittiin niin kadonneiden tavaroiden jäljittämisessä kuin onnistuneen avioliiton solmimisessa tai jopa maakaupoissa. Usein tietäjä oli yhteisön johtaja, joka sovitteli myös riitoja.

Tietäjän taito kulki usein suvuissa, mutta parantajaksi ei ryhdytty eikä taitoa opetettu, ellei parantajaksi aikovan luonteenominaisuuksiin kuulunut halu auttaa lähimmäisiään. Näiden rinnalla on aina ollut puoskareita ja huijareita, jotka ainoastaan ovat käyttäneet hyväkseen hädässä olevan tilannetta. Parantajan ja puoskarin ero onkin siinä, ettei puoskari ole välittänyt potilaastaan.

Kun kuvittelee mielessään menneiden aikojen niukkoja olosuhteita, ymmärtänee millaista turvattomuuden tunnetta sairastuminen aiheutti ihmisissä. Mitä mahdollisuuksia ihmisellä oli saada apua sairauden kohdatessa? Sairastuminen tiesi usein työkyvyn menettämistä ja se merkitsi köyhtymistä. Lääkäreitä oli vähän ja kaukana, Suomen ensimmäinen kunnanlääkärin toimi saatiin vasta 1882 Viitasaarelle. Sitä paitsi usein lääkärit Suomessa puhuivat yleensä kansalle vierasta kieltä. Paljon luontevampaa oli turvautua kokemuksen koulimiin kansanparantajiin, joita oli lähipiirissä. Toisaalta varhaisen oppilääketieteen hoidot eivät nykynäkökulmasta katsoen paljonkaan eronneet mökin mummojen ja ukkojen rohdoista.

Ihmisruumiin toimintojen ja sairauksien tunteminen oli kovin vähäistä. Kansaa vaivasivat yksipuolisen ja välillä niukan ravinnon tähden aliravitsemus ja keripukki. Erityisesti naisia vaivasi krooninen anemia. Suolaa käytettiin ylenmäärin, se oli ainoa säilöntämenetelmä kuivaamisen ohella. Taudin määritys oli alkeellista, useimmat taudit jäivät tunnistamatta, niiden syytä ei tunnettu, eikä niitä osattu hoitaa.

Aina 1800-luvun lopulle saakka lääkintäolot olivat yleisesti kurjat tai puutteelliset. Lääkäreitä ei ollut montakaan, mikä saattoi usein vain koitua potilaan pelastukseksi. Nukutusta ei tunnettu ja kirurgia oli alkeellista. Lääkintävälineiden puhtaus jäi usein heikoksi. Antibiootteja ei ollut ja kipulääkkeet korvasi alkoholi. Penisilliini keksitiin vasta 1929. Hammashoidon ainoana toimenpiteenä hallittiin hampaanpoisto. Vammojen kuten luunmurtumien hoito oli sattumanvaraista, useimmiten murtuma sai luutua mihin asentoon se sattui jäämään, jos se ylipäätään luutui ollenkaan.

Vaikeasti sairaat potilaat toimitettiin mahdollisuuksien mukaan parannuslaitoksiin eli hospitaalehin. Hospitaaleja oli harvassa, eikä sellaiseen pääsykään ollut aina potilaan onneksi, sillä kuolleisuus näissä laitoksissa oli vielä korkeampi kuin ulkopuolella. Spitaaliin sairastuneet, mielisairaat ja kuppatautiset pyrittiin eristämään, ja usein omalla kustannuksellaan, mutta toisnaan tarkoitusta varten saatettiin kerätä veroja tai kolehteja. Keuhkotautien ja tuberkuloosin torjumiseksi ei osattu tehdä mitään.

Vasta 1900-luvulla tapahtui kehitys, joka vähitellen takasi sen, että kaikille kansalaisille Suomessa oli saatavilla sairaanhoidon palvelut.

Lääketiede ja magia olivat pitkään tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Koululääketieteen ja kansanlääkinnän voimavarat taistelussa terveyden puolesta eivät olleet kovinkaan erilaiset. Pitkään keinot elivät rinnakkain, vasta 1800-luvulla tieteen kehittyessä ja lääkärien yleistyessä kansanlääkinnän keinot syrjäytettiin yleisessä sairaanhoidossa.

Noituus ja taikuus ovat kuuluneet ihmiskunnan perinteeseen kaikkialla maailmassa aikojen alusta asti. Parantaminen, terveys ja sairaus ovat noituus- ja taikuusperinteessä maailmanlaajuisesti tärkein aihe. Toisaalta noituutta on pidetty kaikkiallla eri aikakausina suurimpana syynä siihen että sairastuttiin.

Myös Suomessa taiat kuuluivat arkipäivään ja erityisen usein ne liittyivät parantamiseen. Taikuuden keinoin autettiin sekä ihmisiä että eläimiä. Parantaminen ei ollut yksin noidan tai tietäjän taito. Taikoja osasi tehdä jokainen ja osin ne olivat jokapäiväisiä. Parantamisen lisäksi taioilla selvitettiin varkauksia, haettiin menestystä ja järjestettiin lemmenasioita. Hyvää tekevää taikuutta käytettiin paljon enemmän ja useammin kuin noituutta.

Mikä sitten on noituuden ja taikuuden välinen ero? Noituudeksi voisi lukea kaikki vahingonteot riippumatta siitä, millä keinoin ne saatiin aikaan. Taikuutena voi pitää taas toimet, jotka tähtäsivät onnen, suojan ja terveyden saavuttamiseen. Myös selvännäkeminen ja ennustaminen voidaan lukea parantavan tai suojaavan taikuuden piiriin. Rikollisena pidettiin vahingontekoa, parantaminen loitsujen avulla oli ymmärrettävää, ellei toimiin liittynyt mitään kerettiläisyytenä pidettävää. Jos taikuudella parannettiin omia ja ystävien mahdollisuuksia, noituudella aiheutettiin vahinkoa toiselle ihmiselle.

Noita tai tietäjä palveli muita manaamalla pyynnöstä, tekemällä tyhjäksi toisten manauksia, parantamalla tai tekemällä onnea tuovia taikoja. Hän saattoi saada koko elantonsa tästä toiminnasta. Tietäjien ja noitien lisäksi parantamista harjoittivat kansanparantajat, parturit ja välskärit, jotka hoitivat haavoja, lääkitsivät kuumeisia ja muita sairaita. Yrttien tai voiteiden käyttö ei ollut kiellettyä vain taikauskoisita menoista, kuten loitsuista, joutui käräjille. Esim. 1600-luvulla käräjillä noituussyytteeseen vastaamassa ollut Matti Närvä kertoi ajavansa matoja voiteella jonka oli keittänyt kanervista, tuomenkuorista ja suolasta. Närvä vapautettiin syytteestä, ja hänen todettiin toimineen luonnollisin keinoin eli parantaneen ruohoilla ja yrteillä.

Uskonpuhdistuksen jälkeen (1527) noituuden harjoittaminen alettiin tulkita paitsi epäkristilliseksi, mutta myös laittomaksi toiminnaksi. Taikoja pyrkivät kitkemään kansan keskuudesta kirkko ja esivalta. Kirkko alkoi vähitellen pitää myös kansanparantajia paholaisen liittolaisina. Taikoja käsiteltiin siis myös käräjillä. Miehiä syytettiin noituudesta useammin kuin naisia ja naisia koskevat syytökset käsittelivät yleensä epäkristillisiä parannustaikoja. Talonpoikaisissa yhteisöissä noituudesta syytetyt olivat tavallisia kyläläisiä. Yleensä tavallisella kansalla ei kuitenkaan ollut mitään syytä nostaa oikeusjuttuja hyviin tarkoituksiin tehdyistä taioista. Tällainen taikaperinne säilyi siis pitkään elinvoimaisena kansan keskuudessa.

Tärkeimpiä tekijöitä ihmisen toiminnan taustalla ovat aina taloudellinen ja yleisen hyvinvoinninkehitys. 1600-luku ei ollut mitenkään yltäylläisyyden aikakautta. Suomessa väkimäärä oli lisääntynyt sadassa vuodessa miltei kaksinkertaiseksi. Väestönkasvu tiukensi kilpailua jokapäiväisestä leivästä. Lisäksi verottaja otti ankaralla kädellä omansa, Ruotsi-Suomen kasvu eurooppalaiseksi suurvallaksi nieli loputtomasti varoja. Väen lisääntyessä, pienet tilat pirstottiin elinkelvottomiksi ja varallisuuserot kasvoivat. Pahin kokemus kansalle oli kuitenkin nälkä, joka vaivasi kun katovuosia oli tavallista tiheämmässä. Ilmasto muutoksiin oli syynä ns. pikkujääkaudeksi kutsuttu säänviileneminen koko Euroopassa.

Kun taloudelliset olosuhteet olivat tiukilla, ihmiset joutuivat kilpailemaan keskenään ankarasti: minkä yksi sai, se oli toiselta pois. Oma tappio ja toisen menestys herättivät epäluuloja. Näistä lähtökohdista voi etsiä syitä noitaoikeudenkäynteihin, joita Suomessa oli pari sataa 1600-luvun aikana. Kymmenkunta syytetyistä tuomittiin kuolemaan.

Lisää noituudesta voi lukea vaikkapa Marko Nenosen ja Timo Kervisen kirjasta Synnin palkka on kuolema. Kirja kertoo suomalaisista noidista ja noitavainoista 1500-1700 -luvuilla.

"Minä liikun Ukon väellä,
Jumalan väellä,
väellä vankan väinämöisen."

Perinteisessä suomalaisessa kansanparannuksessa sananmahti on ollut keskeisin ja sanan voimalla parantaneet tietäjät ovat olleet kansan keskuudessa arvostetuimpia parantajia. Jos lapsella oli hammas suussa syntyessään, uskottiin että hänessä olisi ainesta tietäjäksi.

Tietäjä oli salaisia tai joka tapauksessa maallikolle tuntemattomia tietoja omaava erikoismies: parantaja, manaaja, varaaja. Tietäjän moninaista nimityksista Elias Lönnrot luetteli väitöskirjassaan 1832 myös seuraavat: tietomies, loihtija, lukija, puolijumala, poppamies, myrrysmies, intomies, innokas, haltiakas, kukkaromies. Tietäjä-nimitystä on käytetty myös laulajasta ja runoilijasta. Tietäjä oli aina poikkeusyksilö, jota pelättiin ja kunnoitettiin. Tietäjä pystyi parantamaan, mutta myös aiheuttamaan taudin ja jopa kuoleman vihamiehilleen. Työvälineenä oli sanat ja henkinen voima.

Väinämöinen lienee kuuluisin suomalaisen mytologian tietäjistä. Tuo "tietäjä iän ikuinen" oli loveen lankeeva noita. Väinämöinen teki mm. retken Tuonelaan "hakemaan sanoja". Jokaisella tietäjällä piti olla hänen laillaan " suussa suuri tieto" ja jokaisen piti tuntea "syvät synnyt". Kukaan tietäjä voinut toimia ilman intoutumiskykyä, vailla omia tietoja, vailla yliluonnollisia voimia.

Uskottiin, että tietäjä ei itse paranna vaan ohjaa ja käskee tuonpuoleisia voimia parantamaan. Tietäjä saattoi hankkia itselleen lisävoimia, joko loitsumalla tai manaamalla tai muulla keinolla. Tavallaan tietäjät saattoivat myös lainata voimia vahvemmiltaan.

Parannuksen menetelmät

Parantamisen tavat olivat moninaiset, sillä jokaisella tietäjällä oli omat tapansa ja keinot olivat aina tapauskohtaista. Vanhimpia tautien parannustapoja ja niiltä suojautumiskeinoja on ollut haltioille ja luonnonhengille uhraaminen. Rukoukset, taiat ja loitsut ovat olleet myös ikivanhoja keinoja. Tautia, jota pidettiin olentona, voitiin käskeä, uhata ja peloitella. Tähän tietäjä tarvitsi voimakkaita taikavälineitä. Hoitokeinona voitiin käyttää säikäyttämistä mm. kaatumatautia hoidettaessa. Sairaan uskottiin parantuvan, jos hänet yhtäkkiä työnnettiin järveen tai kuumaan lieteen ja siepattiin sitten pois. Muita tietäjien käyttämiä menetelmiä olivat painelu, peseminen, pyyhkiminen, mittaaminen, takaa-ajaminen ja voimakkailla tai väkevillä kuvilla pelottelu.

Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös hoitokeinona pienen haapapuisen nuken valmistaminen, johon taikakeinoin tauti siirrettiin. Nuken hautaamisen jälkeen sairas parani.

Yleisiin periaatteisiin kuului, että taudin parannuskeino oli siellä mistä tauti oli saatu. Siksi taudin alkuperän tunteminen oli parantamisessa erityisen tärkeää. Esimerkiksi maasta tullutta ihottumaa paineltiin maalla, koska silloin maan uskottiin vetävän taudin takaisin itseensä. Parannusaineet palautettiin aina alkuperäisille paikoilleen. Näin vaiva palautettiin alkuperäisen voimansa piiriin. Parantamisessa noudatettiin myös similia similibus curantur - periaateetta, eli samanlainen samanlaisen parantaa. Niinpä kun pistos tuntui terävänä kipuna ruumissa, niin myös parannukseen käytettävän välineen piti olla terävä, jotta se tehoaisi vaivaan. Yleisesti myös parannusvälineen tuli olla voimaltaan sairautta voimakkaampi. Tämä selittää mm. karhun eri ruumiinosien käytön parannuksessa.

Tietäjän varusteet

Tietäjän pukeutuminen näytelmää varten oli enemmän mielikuvituksen varassa, tietäjä ei välttämättä pukeutunut tavanomaisista poikkeaviin vaatekappaleisiin

Loitsujen avulla muinainen tietäjä varustautui eräänlaiseen kuvitteelliseen taisteluasuun, jossa ryhtyi taistelemaan vieraita voimia vastaa. Tähän varustukseen kuului rautapaita tai tulinen turkki ja miekka ja kintaat. Reaalinen varustus oli oli kuitenkin vyö, josta Lönnrot kirjoitti hieman halveksuen 1880, että noita on "varustettu kukkarolla, jossa on monenlaista taikamoskaa: kalmanluita, karhun kämmen luita, kotkan kynsiä, sammakon luurankoja, käärmeen pääkalloja, talia ja käräjäkiviä, ukontalttoja, kirkon tahi kolmesti muutetun huoneen seinästä saatuja puumuruja, lukusuoloja ynnä muuta törkyä." Tietäjän omat vaatekappaleet saattoivat olla puettuna nurinperin, niin hän pystyi vaikuttamaan paremmin yliluonnollisiin voimiin.

Tietäjän taidoista loitsut olivat tärkeimmät. Loitsut eivät olleet julkista käyttörunoutta, niitä ei esitetty kuin kriisitilanteissa. Loitsun voima piili sanatarkkuudessa ja lukemisen tavassa: loitsut luettiin " vihan voimalla" esim. Pohjoiseen päin seisoen, vasemman jalan varassa seisominen, sanojen lukeminen yhdellä henkäyksellä, alastomana. Taudin nujertamiseen tarvittiin intoa ja hurjuutta. Sanan voimaa tehostettiin jalalla polkien, kirveellä hakaten tai vaikka aseella ampuen.

Kansanperinteen kerääjille laulettiin harvoin kokonaisia loitsuja, koska uskottiin että ne menettivät voimansa, jos ne paljastettiin ulkopuolisille. Kun runo opetettiin seuraajalle, oppilas teki vakavaa työtä, tavallaan hankki itselleen elämän varrella tarvittavaa omaisuutta. Siinä ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Loitsun esittämiseen vaikutti paitsi traditio, mutta myös se tilanne, jossa se esitettiin. Ainekset, joista loitsija loitsunsa koosti, eivät olleet keksittyjä vaan traditiosta opittuja, mutta esitystilanteessa loitsijalla oli mahdollisuus saada aikaan persoonallinen ja ainutkertainen kokonaisuus.

Loitsujen lisäksi tietäjä saattoi manata tautia tai kirota. Kirous eroaa loitsusta ja manauksesta siinä, ettei sillä ole määrättyä sanakaavaa, vaan se pikemminkin ilmentää kiroajan omaa voimaa.

Tietäjän toiminnassa luvuilla oli oma merkityksensä ja eri toiminnat toistettiin useita kertoja, tavallisimmin 3 tai 9 kertaa. Esim. tietäjä nouti vettä kosken kolmesta aallosta, poimii yhdeksän erilaista heinää, kolmea eri lajia. Myötäpäivän ja vastapäivän suunnilla oli toiminnassa tärkeä merkitys. Jos tietäjän noutaessa vettä pyörteet kulkivat myötäpäivään, sanottiin veden haltijoiden olevan myötämielisiä - jos pyörteet kulkivat vastapäivään haltija oli suututettu. Tietäjä saattoi käyttää keinona myös takaperin lukemista, koska tuonpuoleinen maailma käsitettiin todellisen maailman peilikuvaksi ja siten takaperoisuudella pystyi hallitsemaan yliluonnollisia voimia. Sen tähden saattoi tietäjä olla pukenut vaatteensa nurin päin päälleen.

TIETÄJÄN PARANTAMIA VAIVOJA JA TAUTEJA:

Kateet ja itkettäjä

Kellä onni on, se onnen kätkeköön totesi Eino Leino runossaan. Ajatus on hyvin vanha, sillä onneaan piti suojata kateellisilta. Kun yleisesti uskottiin, että onnen määrä maailmassa oli rajallinen vakio, niitä onnen rippeitä mitä sai oli syytä vaalia erityisen tarkkaan. Kateellisia piti varoa, koska yhden onni on toiselta pois. Onnea on syytä suojata paitsi kateellisilta naapureilta, myös kateellisilta jumalilta - ainakin muinaisten kreikkalaisten tarinoissa.

Kateet

"Katehia kaikki kansa, velhoja joka veräjä."

Uskottiin, että kateus ja kateelliset ihmiset pystyivät aikaan saamaan sairauksia. Pahat naapurit saivat aikaan tauteja, kuten paiseita, painajaisen, kiron tai riidan.

Kansanrunossa noitaa nimitetään usein kateeksi. Kade tarkoitaa vihamielistä lähimmäistä. Loitsut sisältävät lähes loputtomiin kuvauksia kateiden toiminnasta. Kade saattoi aiheuttaa turmiota pelkällä silmäyksellä. Hän voi hallita käärmeitä ja lähettää ne polttamaan talon. Hän voi nostaa taudit ja pedot naapuriaan vastaan; ja pystyi anastamaan naapurinsa metsästys-, viljelys- tai karjaonnen. Kateita nimitetään loitsuissa myös salasyöjäksi, pahansuovaksi tai pahan kiskojaksi.

Kateita vastaan piti osata suojautua, esim. Kajaanin seudulla ihmiset eivät kylväneet eivätkä vieneet karjaa ulos maanantaipäivinä, jolloin vihamielisen naapurin uhriksi joutuminen oli tavallista suurempi.

Yleisin kansanomainen käsitys sairauden syistä oli, että se oli epäonnea ja kateellisten aiheuttamaa. Erityisesti tämä näkyy uskomuksessa lapsen itkettäjästä. Lapsen saaminen on onni jos mikä, mutta jos lapsi onkin itkuisa ja huutaa öisin, onni on muuttua helvetiksi. Yöitkettäjä tai itkettäjä oli erityisesti lasta kiusaava vaiva, jonka sanottiin tulevan pahan ihmisen toivotuksesta eli kateellisesta ajatuksesta.

Vaivasta oli erilaisia uskomuksia:

Itkettäjä tuli lapseen, jos kateellinen ihminen kohtasi lapsen tai jos vieras poistuessaan talosta potkaisioven kiinni vasemmalla kantapäällä. Lapsi saattoi sairastua jos emäntä ei ollut vieraanvarainen tai jos vieras varasti lapsen vaatteen ja teki sillä taikoja. Itkettäjän tunnisti, siitä kun lapsi itki tai tuli yllättäen sairaaksi ilman selvää syytä, tai jos lapsen äiti näki painajaisen. Lapsen itkettäjästä sanottiin Artjärvellä:"Kun lapsi itkee, niin pitää ottaa isän housut ja panna lapsen pään alle, ettei isän vanhat morsiamet pääse lasta kiusaamaan."

Hoitokeinona käytettiin pujottamista: uskottiin, että itkettäjä saadaan pois pujottamalla lapsi kaksi kertaa etelään ja kerran pohjoiseen päin hevosen länkien läpi. Näin tauti tarttui länkiin ja lähti kohti pohjoista. Ajateltiin, että tauti olento siirtyy pujottamisessa länkiin ja kulkee Pohjolaan hevoskyydillä. Erityisen voimakkaat länget parannustarkoitukseen olivat sellaiset, joilla oli vedetty ruumissaattoa. Niissä oli mukana kalman voimaa.

Jos itkettäjän voi tulkita vaivaksi, jota tänä päivänä nimitetään koliikiksi, voidaan hoitokeinojen todeta olleen vähissä. Ei tämän päivän lääketiedekään voi auttaa väsyneitä ja välillä epätoivoisia vanhempia. Koliikki loppuu aikanaan, kun lapsi kasvaa hiukan. Taiat kuitenkin saattoivat helpottaa lasten vanhempien huolta ja rauhalliset vanhemmathan tunnetusti saavaat lapsen helpommin tyyntymään kuin hermostuneet.

Vanhan kansan mielestä painajainen oli tauti, eikä sana tarkoittanut vain pahoja unia. Painajainen kuvailtiin seuraavasti:

Painajainen ja itkettäjä ahdistavat ja painavat ihmistä yöllä. Se tuntui väsyttävältä olennolta, aiheutti tunnon tuskia ja vaikeutti hengitystä. Painajainen vaivasi myös eläimiä, jolloin ne hikoilevat öisin. Tämä selittyy sillä, että painajainen "ratsastaa" öisin eläimillä.

Painajaisen ajateltiin olevan tautiolento, jonka pahansuova ihminen oli lähettänyt häiritsemään sairasta. Toisaalta myös verenseisauksen uskottiin aiheuttavan painajaista, esim. jos nukkui pää käsivartensa päällä, niin veri seisahtui ja näki painajaisen. Tämä selitys kuitenkin katsottiin omahyväiseksi, Uskelassa todettiin "Joku kun oli viisaampi olevinaan, sanoi: 'Ei se mikkä painajaine ol mut ku veri on seisattu'." Jos kuu paistoi nukkujan kasvoihin, sen uskottiin aiheuttavan painajaista.

Painajainen esiintyi paholaisen hahmossa ja istui nukkujan rinnan päällä. Painollaan se ahdisti nukkujaa ja tämän hengitys kävi vaikeaksi. Sanottiin myös, että painajainen likisteli ja rutisteli, vaikkapa "suuren ämmänruhmun" muodossa. Painajaisen häätämiseen kävi siunaaminen ja ristinmerkit, kun illalla sulki ovet.

Uskottiin, ettei painajainen häirinnyt, jos saappaat oli vuoteenvieressä kärjet ovelle päin ja pään alusena jokin hengellinen kirja ja vielä teräspuukko vyöllä. Sitä rohkeaa, joka käytti päällään toisen ihmisen kuolinvaatteita, ei painajainen koskaan vaivannut.

Hoitokeinoina painajaisen häätämiseen käytettiin pujottamista, säikyttämistä ja takaa-ajoa tai taikaesineiden tai -merkkien tehoa. Miltei kaikki parannuskeinot viittaavat siihen, että painajaisen alkuperän uskottiin olevan paholaisesta tai pahasta, ja sen häätämisessä käytettiin hyvän vastavoimaa tai muuta voimakasta voimaa, kuten kalman voimaa.

Painajaisesta parannettiin pujottamalla kolme kertaa vesilähteen reunalla kolme kesää vanhasta pajusta tehdyn renkaan läpi. Renkaassa vaikuttivat metsän, veden ja renkaan muodon voimat.

Painajaista voitiin ajaa takaa kirveen kanssa ovelle asti ja lopuksi kirves lyötiin seinään kiinni. Puukolla takaa ajaessa painajainen ajettiin pihalle, jonne puukolla piirrettiin kolme ristiä maahan. Painajaista voitiin myös ampua aseella.

Hevosen painajainen parannettiin esim. laittamalla yöksi sen selkään loimi, joka oli ollut kolmasti ruumisarkun peittona. Virsikirjan ripustaminen painajaista vaivaavan eläimen eteen saattoi auttaa. Kellon ripustaminen lehmän kaulaa pelotti painajaisen pois, sillä se pelkäsi kellon ääntä. Muistuttihan se kirkonkellon ääntä ja siten siinä oli mukana kirkonväen voimaa. Kellon ääni myös häiritsi pahan salaisia töitä.

Painajaista voisi verrata varmaan nykyajan burn out -oireisiin. Stressin oireina voi olla huonosti nukkuminen ja jatkuvat pahat unet. Entisajan elämä saattoi olla kiireetöntä, mutta se ei varmasti ollut huoletonta ja ihminen reagoi tiukkoihin elinoloihin. Huolestuminen saattoi aiheuttaa painajaisia, jotka tulkittiin taudiksi.

Jos painajaisen tuskainen olo aiheutui huolista, ei liene lainkaan tärkeää se miten tautia hoidettiin. Tärkeämpää taisi olla se, että koki tehneensä jotain ja siten saaneensa vaivansa hallintaansa. Sellaisen tunteen saattoi saada hyvinkin aikaan niillä keinoilla, mitä kansanlääkintä tarjosi.

Käärme

Käärme on aina ollut syvän inhon kohde ja siihen on ajatuksissa liittynyt maanalaista demonismia. Sanottiin että sen luikerteleva matomainen olemus on syöjättärestä, hampaat Tuonen ohran vihneistä ja kaksihaarainen kieli on lemmon keihäistä. Lempo merkitsee sekä paholaista että rakkauden demonia. Pahan toivotuksena elää kielessä sanonta "lempo vieköön".

Vaikka käärmeitä on pidetty vaarallisena niitä on kuitenkin elätetty talojen nurkilla. Koska niissä on uskottu olevan haltijan voimia, niitä on ruokittu ja lahjotttu, jotta ne pysyisivät hyväntuulisina, eivätkä tekisi vahinkoa ihmiselle. Kerrottiinkin, että erään talon paras lehmä kuoli, kun renki tappoi navetan haltijakäärmeen.

Myös Suomessa on levinnyt laajalle yleismaailmallinen käsitys, että käärme voi mennä ihmiseen sisään tämän nukkuessa ulkona. Tämä tarina on levinnyt laajalle. Se on esiintynyt jo Talmudissa ja myös lääketieteen isä Hippokrateskin kertoi sitä totena.

Käärmeen menon ihmisen sisään sanottiin tuntuvan samalta kuin olisi juonut kylmää piimää tai vettä, alkoholia nauttineeseen ihmiseen käärme ei kuitenkaan mennyt, eikä kovaan tupakkamieheen.

Tämän uskomustarinan uskottavuutta on varmasti lisännyt suolikaisten esiintyminen. Tämä punertava loinen saattaa kasvaa melkein 40 cm mittaiseksi. Norjassa tutkittiin 1900-luvun alussa tapauksia, joissa oli nähty käärmeen menneen ihmisen suusta sisälle. Joissakin tapauksissa potilailta löydettiin kookkaita suolikkaita, mutta ei koskaan käärmeitä.

Kansanomaisen lääkinnän hoitokeinot sekä sammakon että käärmeen poistamiseksi ihmisestä, ovat paljolti samoja kuin lapamadon häätämiseksi käytetyt keinot. Käärmettä on joissakin paikoin nimitetty madoksi.

Myös käärmeen puremaan ja sen parantamiseen liittyi monenlaisia uskomuksia. Käärmeen sanottiin pistävän, eikä purevan, pistämisen se teki kaksihaaraisella kielellä. Käärmeen uskottiin puremanjälkeen menevän veteen, koska pureminen nostatti sille itselleen kuumeen. Jos ihminen kerkisi ennen käärmettä veteen, pistoskohta ei ajettunut. Uskottiin myös että, käärme halkesi, jos purtu ennätti veteen ennen käärmettä.

Käärmeen pureman parantaminen noudatti samaa kaavaa, kuin muidenkin vaivojen parantaminen. Käärmeen syntyloitsun ja käärmeenvoimia sisältävien aineiden avulla tietäjä hallitsi käärmeen voimia. Käärmeen alkuperinä pidettiin mm. vettä, kosken kuohua ja pajua. Tuonpuoleisuuteen viittavia alkuperiä ovat paholaismaiset olennot kuten 'paha henki', 'lempo' tai 'ilkeilijä'.

Puremaa voitiin pestä vedellä, vaskiesineen päällä poltetulla verellä tai maidolla, johon puristetaan purema haavasta verta. Veden käyttäminen viittaa käärmeen alkuperään vedestä. Käärmeen sanottiinkin syntyneen vedessä luojattaren oksennuksesta ja käärmeen uskotaan palaavan veteen aina sen jälkeen kun se on pistänyt ihmistä. Toisaalta vettä pidetiin vanhimpana voitehista ja siten voimakkaimpana parannusaineena eli vettä käytetiin miltei kaikessa parantamisessa. Edelleen yhteys käärmeen voimiin saatiin pistohaavasta vuotaneen veren avulla tai käärmeen osilla.

Toistuva parannuskeino oli vesipajun kuori, joka laitetaan haavan päälle. Myös tämä viittaa käärmeen alkuperään, sen pää on syntyloitsun mukaan tehty pajunlehdistä.

Pureman parantaminen saattoi vaatia voidetta, joka oli valmistettu hämmentämällä rautaesineellä ja siihen luetaan voiteen ja veden sanat. Sanojen mukaan parantavaa voidetta pyydetään käärmeltä itseltään:

Mesi keitä kielelläsi
lima suussasi sulata
oman haavasi voiteheksi
jotta sais sairas maata
heikko helposti levätä.

Rauta ja vaski ovat yleisesti pahan parantamiseen poistammiseen ja torjumiseen käytettyjä aineita ja niiden ajatellaan ajavan käärmeen vihat pois ihmisestä. Puremaa voitiin hoitaa myös hauenrasvalla, jolle luetaan käärmeen synty, manaus- ja voiteensanoja. Hauenrasvaa pidettiin hyvänä käärmeen vihojen hoitamisessa, koska hauen sanottiin syövän kaikenlaisia matoja ja sammakoita.

Painelemisen jälkeen esineet, varsinkin käärmeen osat vietiin sille paikalle, missä käärme puri ihmistä. Tauti siirtyy oikeaan olinpaikkaansa ja maailmassa olevien voimien tasapaino palautui. Edelleen käärmeen vihat voidaan siirtää alkuperäänsä manalaa tai tuonelaa edustavien voimien avulla. Syntyloitsun mukaan käärme on peräisin paholaisesta tai lemmosta. Konkreettisesti vihat siirretään painelemalla koivupuun pohjoispuolelta otetuilla lastuilla, samalla lukien käärmeen syntyä. Pohjoinen edustaa tuonelaa ja vaarallisuutta. Parantamisen jälkeen lastut upotetaan 'märkään maahan' , joka viittaa käärmeen alkuperään pahuutta edustavaan maanalaisuuteen, kosteuteen ja veteen.

Ajettunutta kohtaa voitiin hieroa virtsan ja suolojen sekotuksella. Käärmeen puremaan koetettiin myös seuraavaa keinoa: purtu jäsen, esim jalka tai käsi haudattiin maahan. Tällöin maa vetää omansa pois, eli koska käärme on saanut myrkkynsä maasta, maa ottaa sen takaisin itselleen. Tähän ajatukseen viittaa myös turpeella painelu. Sanottiin myös: "Antaa käärmeen purra tarpeeksi kauan, se imee itse oman myrkkynsä pois.".

Sammakko
"Latukka lutukan poika"

Sammakko edusti useiden elementtien voimaa ja on pidetty voimakkaana eläimenä. Ihmiselle sammakon voimat ovat aiheuttaneet tautia, joko sammakon joutuessa ihmisen sisään tai sammakon pureman kautta. Tosiasiallisesti sammakko ei voi purra ihmistä ja se mitä luultiin vaaralliseksi sammakonpuremaksi täytyi olla jokin muu vaiva. Myös sammakon kasvaminen ihmisen sisuksissa on uskomussairaus eikä todellinen vaiva.

Sammakko on kuulunut voimaeläinten joukkoon. Samoin kuin käärmeitä ja sisiliskoja, sammakkoja on pidetty elätteinä, onnea tuottavana maan tai navetan haltijana. Ilmeen seudulla varoitettiin lapsia, ettei sammakkoa saanut lyödä, koska siitä voi äiti tai lehmä kuolla. Samankaltaisia uskomuksia on ollut muuallakin Suomessa.

Sammakoiden erityisominaisuutena oli kylmyys, joilla niiden uskottiin pitävän kaivon ja lähteen vesi kylmänä. Sitä käytettiin myös piimäastiassa pitämässä sitä kylmänä heinäpellolla. Sammakon on uskottu myös keräävän veden myrkyt itseensä. Jos kaivon vesi oli huonoa, sen uskottiin paranevan kun sinne laitettiin sammakko.

"Elekee juako jokvettä, tulloo matomahhaa, sammakko sisuksii."
Kitee.

Sammakon uskottiin joutuvan ihmisen sisään jos joi epäpuhdasta vettä. Sammakon kasvettua suureksi, se aiheutti kipuja ihmiselle. Se voitiin houkutella ulos maidolla, tai se saattoi poistua oksennuksen tai ulosteen mukana. Sen häätämiseksi lääkittiin ihmistä viinalla tai tervalla, myös sairastuneen omaa virtsaa tai hevosen virtsaa pidettiin tehokkaana lääkkeenä. Myös hierontaa käytettiin hoitokeinona. Vaivan hoito muistuttaa lapamadon häätämiseksi käytettyjä hoitokeinoja.

Sammakon uskottiin olevan myrkyllinen ja sen puremaa pidettiin erityisen vaarallisena. Karstulassa uskottiin, että kun sammakon suututtaa, se puree kipeämmin kuin käärme. Pureman jälki ei parane muulla kuin yhdeksän tamman maidolla. Kuhmossa sanottiin, että sammakon puremaa ei pysty mikään parantamaan. Parantamiseen yleensä käytettiin loitsujen voiman lisäksi painelua.

Sammakon syntyloitsu viittaa kahteen alkuperään veteen ja maahan, mutta myös ihmiseen. Tavallisesti sammakon puremaa paineltiin sammakolla, sen kudulla tai päällä, jos niitä ei ole saatavissa painellaan 'itkevällä maalla' tai sammakon kutupaikalta otetulla maalla. Itkevä maa eli märkä maa edustaa maata ja vettä l. sammakon alkuperää. Samalla maa kuvaa avun antavaa voidetta.

Sammakkoa ja sen voimia käytettiin parantamisessa. Käärmeen pureman luultiin parantuvan, jos sen päälle kiinnitettiin sammakon puolikas. Ns. silmäpasko parani, jos silmiä pyyhki sammakolla. Sammakonkutua puolestaan käytettiin tehokkaana kesakoiden poistajana.

Sammakon voima eli väki on kahden kategorian eli maan ja veden toisaalta eläimen ja ihmisen. Myös sisilisko edustaa kahden voimaelementin yhdistelmää. Sisilisko edustaa sekä voimaa taivaasta mutta myös maasta ja maanalaisista paikoista:

Tyrväällä tarjottiin sisiliskon puremaan seitsemän valkoisen kutun maitoa. Sisiliskon puremaa pidettiin jopa kuoleman vaarallisena, myrkyllisempänä kuin käärmeen puremaa. Sisiliskon uskottiin olevan käärmeen sukua, kyyn poika.

Sisiliskon purema parannettiin painelemalla sitä sisiliskon päällä tai muulla osalla tai pesemällä vedellä, jossa on keitetty sisiliskoa samalla lukien syntyloitsua. Myös puunjuuren alta otettua maata voitiin käyttää tai messinki-, vaski- tai kupariesineitä, joihin syntyloitsussa viitataan. Metalliesineiden kuumentaminen lisää niiden tehoa, koska tuli kuului sisiliskon elementteihin tai koska kuumentamalla esineeseen saatiin myös tulen väen voimaa.

Jälleen parantamisen jälkeen käytetyt aineet palautetaan paikkaan, jossa on pureman aiheuttamia eläimiä. Näin tautia aiheuttaneet voimat siirretiin konkreettisesti alkuperäiseen paikkaansa ja tasapainotila palautettiin.

Luonnossa olevista jumaluuksista uskottiin maahisen, vesihiiden ja metsänhiiden aiheuttavan tauteja. Maasta, vedestä, tulesta ja metsästä tulevat taudit uhkasivat erityisesti jos ihminen oli loukannut kyseisiä luonnonhenkiä. Niinpä oli tapana uuteen asumukseen muutettaessa uhrata maahiselle leipää ja suolaa, jotta olisi pysytty terveinä. Myös ilkeämieliset ihmiset saattoivat käyttää maan väen voimia aiheuttaessaan sairauksia muille. Veden Ahtia ja Metsän Tapiota taas tietäjä yleensä kutsui loitsuissa apuvoimakseen parantaessaan. Maanväen voiman ulottuvuutta kuvaavat myös tautien nimet: maannenä ja maan vihat. Nenä tarkoittaa paitsi konkrettista uloketta, taudinnimenä se tarkoittaa myös voiman ulottuvuutta. Vihat puolestaan merkitsee ihmisestä erillisen ulkopuolisen voiman olemista ihmisessä, sillä taudin ohella se kuvaa ihmisen haltijoissa olemista.

Kaikki tällaiset tautiselitykset kuvastavat ihmisen pyrkimystä selittää sairauksia, joiden syitä ei tiedetty.

Maahinen, maannenä

Maahiastarinasto on rikas ja kansainvälinen. Suomalaisessa kansanuskossa maahisia pidettiin pienikokoisina, tavallisille ihmisille näkymättöminä hahmoina. Nimensä mukaisesti he elivät maan alla ihmiselon kaltaista elämää. Maahisten maailma oli kuitenkin nurinperinen peilikuva ihmismaailmalle. Metsään eksynyt, joka luuli olevansa metsän väen lumoissa, luuli kotinsa olevan vastakkaisessa suunnassa kuin missä se oli. Maanväen, kuten metsän ja veden väenkin, saattoi kuitenkin nähdä tietyissä tilanteissa.

On tarinoita siitä kuinka maahiset ovat vaihtaneet oman lapsensa ihmislapseen. Lasta voitiin epäilä vaihdokkaaksi pienikasvuisuuden, rampuuden tai vähä-älyisyyden tähden. Konkreettisena pohjana tälle uskolle olivat monet oikeat sairaudet, kuten riisitauti, jotka ovat runnelleet lapsen päätä ja jäseniä.

Maahinen oli siis paitsi maanhaltija myös taudin nimitys sekä taudin fyysinen ilmentymä sen oireina. Maannenän saattoi saada kaatuessaan. Vaiva ilmeni ihotautina, eli maahisena, turvotuksena tai joskus myös silmäkipuna. Maan vihojen uskottiin olevan myös ruton takana. Jos lapsi kaatui, äiti saattoi nuolla lapsen silmät puhtaaksi ja samalla sylkäistä maahan, jotta lapsi välttyisi pahoilta tartunnoilta.

Tietäjä hallitsi maanväkeä ja sen voimia syntyloitsuilla. Sen lisäksi hänen piti käyttää parantaessaan maanelementtejä, jotka ovat maahisen vaikutuspiiristä. Tällaisia ovat maan sisässä, maan alla olevat kivet, puut, puun juurien pahkat, sammaleet, turpeet, kasvit, etanat ja jopa maassa olevan aidan seipäät. Näiden aineiden avulla tietäjä saa yhteyden sairaan ja maanväen välille, jolloin tauti on manattavissa takaisen maailmanjärjestyksen mukaiseen paikkaansa. Parannuskeinoksi tehosi parhaiten sen paikan maa josta tauti on tarttunut. Tietäjä saattoi käyttää manaamisessa apuna muita voimia, kuten aidan pohjoispuolelta otettua maata tai sellaisesta kohdasta otettua maata, mihin aurinko ei koskaan paista. Näissä elementeissä on lisänä pimeyden, manalan tai kuolleisiin liityvä voima.

Maahista sanottiin olevan ainakin yhdeksää lajia. Tulimaahisen parantamiseksi kipeää kohtaa paineltiin vanhasta nuotiosta otetuilla hiilillä tai saunan kiukaan kivillä. Kummassakin parannusaineessa uskottiin olevan tulen väen voimaa. Kuivamaahiseen parantaminen puolestaan onnistui muurahaispesän luota otetulla kuivalla maalla.

Kun maahista oli paineltu maalla tai muulla maanväkeä sisältävällä esineellä, oli parannusaine palautettava takaisin alkuperäiseen olinpaikkaansa. Näin tauti siirrettiin konkreettisesti takaisin "kotiinsa". Useimmiten paikka oli sama, mistä tauti oli tarttunut. Jos parantaja ei päässyt paikalle, pystyi maa- tai turvepalan lähettämään takaisin alkuperäiseen olinpaikkaansa. Tämä onnistui esim. veden myötävirrassa.

Parannustoimituksen jälkeen tietäjä manasi tautia verbaalisesti takaisin maahan. Maasta tarttunut tauti piti saada takaisin maahan ja pysymään siellä. Maahisen alkuperän ja taudin "vanhempien" avulla parantaja osoitti pystyvänsä hallitsemaan tautia tietojensa kautta. Tietäjä pyysi maahisen "vanhempia" tai "maan emoa" hakemaan tautina ilmenevä maanväki takaisin vaikka tähän tapaan:

Maasta maahinen kotoisia
Maan vihoista veen vihoista
Sammakon salavihoista
Mene maahan
Mene kiviin
Mene rautaisiin kallioihin
Maassa valta vanhemmillasi.

Metsähiisi oli metsässä asuva haltijaolento ja yleisesti sen asuinsijana pidetiin muurahaispesää. Metsän Tapion oletettiin asuvan vaarojen etelärinteen muurahaispesissä, tauteja aiheuttava metsähiisi majaili puolestaan asunut yön puolella, pohjoisrinteillä.

Säikähtämisen uskotiin altistavan ihminen sairastumiselle. Jos metsässä säikähtänyt sairastui, sen arveltiin tapahtuneen metsännenän vaikutuksesta ja siitä sai vaivakseen hammassäryn tai painajaisen. Yhtälailla tauti saattoi ilmetä vatsakipuina ja jalkasärkynä. Metsännenän pelossa ei uskallettu päästää lintua tai muutakaan eläintä pois pyydyksestä, ennen kuin saalista oli pyyhitty lepän tai havupuun oksilla ja lausuttu metsänväen lepytysloitsuja.

Taudin parantamiseen etsittiin aineita, joissa oli metsänväen voimaa. Kuningatarmuurahaiset, eli muurahaisten lehmät, keon havunneulaset ja muut rikat olivat erityisen voimakkaita metsänväen ilmentymiä. Muurahaisten uskottiin olevan metsänhaltijan kotieläimiä. Keko oli yleisin metsän väen palvontapaikka. Metsännenästä ja -vihasta parannettiin muurahaispesän lähellä tai muurahaiskeosta otettua maata sekoitettiin veteen, jota käytettiin metsännenästä pesemiseen. Jos sairas kylvetettiin saunassa, silloin saunankiukaalle oli tuotu maata muurahaispesästä.

Jos metsän vihan oli saanut puun loukkamasta, painellaan puun lastulla joka aiheutti vamman tai saman lajin puupalalla. Jos laji ei ollut selvillä, tietäjän oli käytettävä kaikkien mahdollisten puulajien lastuja.

Taudin pesemisen tai pujottamalla parantamisen jälkeen vesi ja puiset renkaat viedään muurahaispesänpohjoispuolelle, vanhan leppäpuun juureen tai sinne mistä tauti on oletettavasti tarttunut. Myös veteen vietynä tauti kulkeutuu takaisin metsänhaltijalle.

Väen ajatellaan liityvän johonkin esineeseen tai aineeseen, joten tietäjän ja parannettavan on esimerkiksi varauduttava metsähiittä vastaan tietyillä toiminta kaavoilla.

Tauti ei voi lähteä ihmisen mukaan kun muurahaispesän luota poislähdettäessä otetaan yhdeksän ensimmäistä askelta takaperin ja samalla lukee kolmeen kertaan luvut kymmenestä yhteen, kunkin kerran yhdellä henkäyksellä.

Vesihiisi oli tauti, joka tarttui vedenväen olinpaikoista, vedestä, vedessä olleista kivistä, kasveista, kaloista tai jopa rannalta. Veden väkeä oli erityisesti ns. umpilammen, hetteen eli vesilähteen vedessä, kosken tai aallon kuohuissa ja pyörteen vedessä, eli siellä missä uskottiin olevan vedenhaltijan paikka. Aallon- ja koskenkuohua käytetiinkin taudin parantamisen lisäksi taudin alkuperän tiedusteluun.

Vedenhaltijoiden, vesihiisien uskottiin olevan syynä erilaisiin iho- ja silmätautihin ja tulehduksiin. Myös ruton uskottiin asustavan keväällä sulavassa vedessä ja vielä kesälläkin veden pintaa piti puhaltaa, että taudit olisivat lentäneet pois. Veden vihat saattoivat myös tarttua järven rannalla levista limakivistä. Tällöin tauti ilmeni jalkapohjiin tulevina suurina rakkuloina. Tautia parannettiin samaisilla limakivillä joista, sen oletettiin tarttuneenkin. Kolmea kiveä keitettiin vedessä ja sillä pestiin sitten kipeät jalat. Kuumat kivet vietiin takaisin rantaan ja niistä nousevassa höyryssä pidettiin jalkoja.

Kuhmon seudulla uskottiin, että vesihiisi saattoi tarttua, jos säikähti vedessä. Tautina se ilmeni kivistämisenä, polttavana kipuna ja turvotuksena. Pielavedellä vesihiisi tuntui kutisevina käsinä. Taudin ilmenemismuodot ja niihin liittyvät uskomukset ovat siis olleet moninaiset ja vaihdelleet paikkakunnittain.

Yleisesti vesimaahisen parantaminen onnistui käyttämällä veden ja maan yhdistelmää tai vesilähteiden pohjalta otettua maata. Kipeän kohdan painelemiseen saattoi käyttää myös jotakin muuta kahta voimaa edustavaa elementtiä, kuten sammakkoa, jota pidettiin maan ja veden lapsena.

Vedestä tarttunutta tautia yleensä mentiin parantamaan veden äärelle, vaikkapa koskessa olevalle saarelle, sellaisiin paikkoihin, missä vedenhaltijan oletettiin olevan läsnä. Tautia pestiin veden äärellä niin, että tarttumispaikka oli myötävirrassa, pesupaikan alapuolella. Näin tauti siirtyi takaisin olinpaikkaansa. Jos pesu suoritettiin muualla, esim saunassa, käytetty vesi vietiin sinne mistä taudin oletettiin tarttuneen.

Edelleen vesihiidestä parannetaan kosken pohjasta otetuilla kivillä tai savella painelemalla ja tämän jälkeen parannusaineet palautettiin takaisin paikalleen heitäämällä ne veteen. Tämän taudin konkrettisen siirtämisen lisäksi tietäjä manasi taudin joko vesihiiden kotiin tai taudin nostattajalle takaisin:

Vesiviitta Wäinäpoika
Limaparta ruohopaita
Vihanta vetinen vaimo
Tule armahtamaan pahan kerustaman
Ihosta imeisen raukan

Wein kultainen kunigas
Vein ahti armollinen
Millä lienen suututtanut
Kulla lienen keännyt
Kipee on kesteä
Karkee on kantaa
Omas ota peri pahas
Tässä on lahjat
Toista toivon
Omat pahat otan itselleni

"Jos olet kalma kalmistosta
mene kalma kalmistohon"

Kirkkomaan haltijaa ja kirkkomaan väkeä ei pidetty luonnon jumaluuksina, mutta kirkonväen uskottiin tarttuvan tautina ihmiseen tai eläimeen ja siitä parannetaan samoilla periaatteilla kuin metsän ja vedenväestä. Kalma on peräisin kuolleiden väestä ja se voi tarttua hukkumispaikoista, tuulesta, tulesta, kalman lastuista, kuolleiden eläintenluista, ylipäätään kaikesta kuolleisiin ihmisiin tai eläimiin liityvästä. Ns. kalman multa oli erityisen voimakas kirkkoväen ilmentymä ja sen avulla pystyi hankkimaan yliluonnollisia kykyjä itselleen tai aiheuttamaan sairauksia muille. Kalman multa oli haudasta otettua maata. Tietäjä saa kirkkoväen haltuunsa ostamalla haltijalta hopearahalla multaa ja ruumisarkuista hometta ja laittamalla ne karhunvirtsarakosta tai kangaspalasta tehtyyn pussiin. Pussi toimii tietäjän taikavarustuksena.

Tautina kalma tai kalmannenä ilmeni mielenvikaisuutena, höperyytenä, hermostuneisuutena, mutta se saattoi olla myös märkivä haava, rohtuma tai ajettuma, joka arveltiin tarttuneen hautausmaalta.

Kalman parantamisessa oli taudin voima palautettava takaisin olinpaikkaansa kuoleman valtakuntaan. Vainajalaa ja tuonelaa, kalmanväkeä edustavat maanalaisuus, pimeys ja pohjoinen. Konkreettisesti sitä edustaa kirkkomaa eli kalmisto. Kalman poispesemisessä tarvittavaa vettä otetaan maanalaisista puroista tai järvestä, josta joki virtaa pohjoiseen päin. Sairasta voidaan pestä tai valella viinalla, johon on lisätty kuolleiden väkeä. Tämä voima saadaan ihmisten pääkallojen tai muiden ruumiin osien välityksellä. Pesemisen jälkeen tietäjä manaa taudin takaisin Vainajalaan ja vie sen konkreettisesti kalmistoon pesuveteen siirrettynä.

Kalman hoitokeinona käytettiin myös säikäyttämistä.

Parantaja taudin takaisin kalman väen olinpaikkoihin vaikkapa näin:

Minne panen vierahan,
kunne kuuluvi osaton?
Panen ma manteren alle
alle penkeren
yheksän myötämaa on mennäksesi
vastamaa on tullaksesi
kirkonharja käyväksesi
kivikelkka perässäsi

Jos olet kalma kalmistosta
mene kalma kalmistohon
siellä on hyvä ollaksesi
valta elääksesi, maataksesi
siellä ovat sisaresi
istuvat isäsi lapset
vaikeroi vanhempasi sinun tyhmän työsi tähden
rauha eläville lepo kuolleille

Jos tauti arveltiin toisen ihmisen nostattamaksi, tietäjä saattoi palauttaa taudin takasin pilaajalle. Sen uskottiin onnistuvan esim. laittamalla taudinpesuveteen pilaajan vaatteen kappaleen.

Vesikalma tarttui vedestä, sinne hukkuneista ihmisistä tai eläimistä. Vesikalman erityisen vaarallista muotoa kutsutaan keskosen kalmaksi. Erityisesti sen uskottiin tarttuvan paikasta jonne on laitettu liian aikaisin syntyneen lapsen ruumis. Veden mukana vesikalman voi lähettää takaisin veden virran mukana. Tietäjä manasi tähän tapaan:

Mene koskissa kohisten
myötävirtaan vilisten
tekijäsi tienoille
vyölle ehtoisen emosi

Ilmanhenget kuten muutkin luonnonhenget saattoivat ihmisnoitien tavoin lähettää ilman halki tauteja. Taudit kuviteltiin nuolien tapaisiksi, joita sekä suututettujen haltijoiden, että pahan suovien ihmisten kuviteltiin ampuvan ihmisiin ja eläimiin. Nuolen kohteena olleet sairastuivat yhtäkkisesti äkillisiin kivuliaisiin tauteihin, näitä olivat mm. pistos, ammustauti ja noidannuoli. Tämän kaltainen ajatus on ollut noidannuolen nimityksenkin taustalla.

Pistos ilmeni pistävänä yhtäkkisenä kipuna, rinnassa tai sydämessä. Hoitokeinoja ei ollut, mutta kansa tiesi helpottaa kipuja tilkalla kamferttia tai koiruohoviinaa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Hierominen saattoi myös helpottaa. Pistoksen syynä saatettiin pitää myös liian ankaraa työntekoa.

Vakavammissa tapauksissa haettiin apua tietäjältä. Ihmistä vaivaava pistostauti ja eläimiä vaivaava ammustauti eli lento olivat ihmisen lähettämiä. Taudin uskottiin ilmentyvän nuolen muodossa. Tämä näkyy ammustaudin parannuskeinoissa: Nuolenkärki kastettiin veteen ja tietäjä laittoi nuolen kosketuksessa ollutta vettä eläimen sieraimeen. Nuolen ajateltiin tunkeutuneen eläimeen juuri sieraimen kautta. Taudin tunnisti siitä, että eläimen vasen sierain oli aivan kylmä. Nuolen ampumiseen viittaa myös parannuskeino, jossa uhrieläimen ampumisessa murtuneita luita sekoitetaan sairaallle eläimelle tarkoitettuun veteen.

Juomavedessä saatettiin pitää myös jousta.

Tautia hoidettiin myös pistossuoloilla ja pistosvedellä tai -viinalla. Lääke valmistettiin pajassa. Suolarakeita ja vettä sekoitettiin visapäisellä veitsellä pahkakupissa. Seokseen puhallettiin palkeilla tuhkaa ja samalla tietäjä luki pajan voimaa suoloihin. Lisäksi tietäjä kaatoi veden kolmasti pajan alasimessa olevan reiän läpi samalla lukien pistoksen tai ähkyn lukuja. Lopuksi vesi kaadetiin umpinaiseen astiaan, ettei tuuli puhaltaisi pois lääkkeeseen kerättyjä voimia. Pistosvettä valmistettiin myös vanhojen rautaesineiden, kuten sotamiekan, ruosteesta ja raudan paloista. Lisäksi vanhan riihen seinäraoista otetuissa jyvissä oli sellaista voimaa, jolla parannettiin sairautta. Myös pistosviina valmistetiin pajassa ja siihen käytettiin kuumennettua rautaa, viinaa ja karhun sappea. Myös viina kaadettiin alasimen reiän läpi, kuten pistosuolotkin.

Sairaalle juotettiin pistosvettä, mutta vedellä myös pyyhittiin kipeitä kohtia. Eli lääkettä käytettiin myös voiteena. Parantamisen jälkeen tietäjä vei jäljelle jääneen veden kylän tielle ja manasi:

Kuin lienet tietä tullut
mene sitte tietä myöten
kuin lienet tuulesta tullut
mene tuulen tietä myöten
kuin lienet kyyvyillä kulkenut
käskyttären käskyläisiä
niin käy nyt minun käskylläni
kaiko kehotuksellani - - -
ota lempo lentimes
piru piilisi perusta
ammu koita - - -

Nuolimaiseen terävään taudinaiheuttajaan viittaavat terävien esineiden käyttä pistosveden valmistuksessa. Tällaisia sopivia esineitä olivat: naula, ampiaisen piikki, puukko, neula tai muu terävä rautaesine. Jos veteen haluttiin raudan, terävyyden, kalman väen voimaa, tietäjä saattoi asettaa ruumislaudassa olevan oksan reiän suulle yhdeksän puukon terät ja kaataa vettä terien ja oksanreiän aukosta kolmasti. Lisäksi tietäjä luki veteen pistoksen synnyn. Parannettava joi näin valmistetun veden.

Parannustapa saattoi muistuttaa myös noidannuolen tunkeutumistapaa, eli pistoksesta parannettiin piirtämällä ampiaisen piikillä tai neulalla viisikanta iholle kipeän kohdan päälle. Tietäjä luki samalla:

Jos pistät yksin pistoin, minä pistä kaksin pistoin
jos pistät kolmin pistoin, minä pistän neljin pistoin
- - -

Yhdeksännellä kerralla tietäjä sanoi pistävänsä viimeisen kerran, silloin tauti oli voitettu.